tiistai 7. kesäkuuta 2016

Mejä-koe 22.5. Kuhmon Jauhovaarassa

Nyt alkava kesä on kolmas kesä, kun verijälkeä Uulalle olen tehnyt. Keväällä katsoin että sopivasti meitä lähellä olisi koe 22.5. ja kun kalenterissa ei ollut viikonlopulle muita merkintöjä niin ilmoittautuminen menemään. Vappuna käytiin tekemässä ensimmäinen, noin 300 metrin mittainen jälki ja hyvin tuntui Uulalla olevan muistissa mitä ne valjaat ja liina tarkoitti! Siitä viikon päästä tehtiin toinen, noin 500 metrin mittainen jälki niin, että kävin aamulla tekemässä ja illalla ajettiin. Nopeasti oli tämäkin selvitelty!

Vielä piti melkein viikko jännätä miten kokeeseen pääsyn kanssa käy, mutta vihdoin 12.5. tuli tieto että mukana ollaan. Jippii! Jälkien teko olisi siis ohjelmassa lauantaina 21.5. ja itse koe sunnuntaina 22.5. Koska edellisen viikonlopun olin tiiviisti töissä, lähdimme tiistaina 17.5. tekemään viimeisen, lyhyen ja kivan jäljen. Olin kaivanut pakkasesta talven yli haudotun aarteen, hirven jalan. Jälki ajettiin suht tuoreeltaan eikä mittaa ollut kuin reilu 200 metriä, ettei tule mitään kyllästymistä. Ja sitten oli tehty kaikki, mitä tehtävissä on!

Lauantaina vein Uulan aamusta Tapsun ja Manun luokse hoitoon ja lähdin itse kohti Kuhmon Jauhovaaraa. Sielläkin olisi ollut mahdollisuus yöpyä, mutta arvelin että tulee koiralle liian raskas viikonloppu ja koska koe on alle 100 kilometrin päässä voin hyvin ajella kahtena päivänä. Maarit vielä ystävällisesti toi Uulan jo päivällä kotiin huilaamaan, jotta akut on täynnä koeaamuna.

Jauhovaarassa aloitettiin päivä aamupalalla. Sen jälkeen katsottiin listasta mikä jälki ja kenen kanssa olisi tarkoitus tehdä. Minä olin onneksi kokemattomana saanut ratamestarin kaverikseni, joten ei hätää. Keräiltiin kaikki kimpsut ja kampsut ja lähdettiin maastoon. AVO jälkiä oli lupa lähteä verettämään vasta kahdelta, joten lähdin ratamestari Markun ja hänen emäntänsä Emman kanssa katsomaan, miten tehdään VOI jälkiä. Koko päivän satoi vettä, mutta onneksi minulla oli kunnolliset sadekamppeet, niin siitä ei varsin haittaa ollut. Päinvastoin, sade painoi verenhajun maahan niin, ettei tuuli riepotellut sitä ympäriinsä. Kun jäljet oli tehty, päästiin kämpälle syömään ja hetken muiden kanssa rupateltuani ajelin kotiin.

Sunnuntaina kello soi jo viideltä. Kahvit matkaan, koiran kanssa pikainen lenkki, autoon ja menoksi. Matkalla vielä pysähdyttiin hetkeksi jaloittelemaan, jotta koira malttaa odottaa autossa alkukuviot. Ensin oli ohjelmassa aamupala ja kun tuomarit olivat kaikki saapuneet paikalle, oli vuorossa ylituomarin puhuttelu. Hän kertasi kokeen säännöt sekä muut ohjeistukset ja luki järjestyksen laukauksensietotestiin. Siinä koirat kiinnitetään puihin ja ohjaajat kävelevät noin 10 metrin päähän. Sen jälkeen ammutaan laukaus haulikolla 25 metrin päässä koirista, ohjaajien takana. Kaikki koirat läpäisivät tämän osuuden, Uulakin vain vähän hätkähti, muttei ilmaissut minkäänlaista pelkoa.

Meidän tuomarin, Minna Vornasen, ryhmässä oli vain kaksi AVO koiraa, joten minulla oli ensimmäisenä opastusvuoro ja sen jälkeen heti meidän oma suoritus. Uula oli iloisella päällä ja selvästi tiesi mitä töitä on tiedossa, kun valjaat ja liinan näki. Mentiin kaulapannassa lähtömakauksen lähelle, jossa vaihdoin koiralle valjaat päälle. Hetki rauhoittumista ja sen jälkeen lähtömakaukselle. Uula on tottunut lähtemään itsenäisesti liikkeelle ja nytkin se tiesi tehtävänsä, joten en ohjannut ensimmäistä, sallittua 10 metriä. Koira eteni varman oloisesti ja ohjaajalla on varsin helppo tehtävä kävellä vain liinan päässä. En miettinyt sen enempää missä jälki menee, mutta toki olin iloinen kun välillä havaitsin merkkejä puissa. Uula teki muutamia tarkistuskaarroksia ja olin jo aivan varma että nyt tulee hukka. Mutta koska tuomari ei palauttanut meitä jäljelle vaan koira löysi sinne ihan itse, ei tullut hukkia. Välillä mietin että näinkö Uula jaksaa tehdä töitä loppuun saakka, kun varsinkin aukiolla näytti että tarkastuskaarroksia piti tehdä useita. Yllätys olikin mieluinen, kun sorkka yht'äkkiä tupsahti eteen ja tuomari kiitti suorituksesta. Sitten vain tuloksia odottamaan!

Koska tiesin että päivästä tulee pitkä, lupauduin purkamaan toisen edellispäivänä tehdyistä VOI-jäljistä. Uula lähti matkaan ja siitä oli varsin lystiä juoksennella toisen jälkiä haistelemassa. Auringonpaisteisella suolla kävellessäni mietin, että kyllä viikonlopun voisi huonomminkin viettää! Kävin purkamassa vielä tekemäni AVO-jäljen ja sen jälkeen käytiin vähän järvenrannassa juoksentelemassa ja viilentelemässä. Jauhovaaran kämpällä oli ruoka odottamassa ja pääsin muiden kanssa rupattelemaan ja loppuja ihmisiä metsästä pois odottelemaan. Saunavarusteita en ollut hoksannut mukaani ottaa, joten sen jätin välistä.


Vihdoin koitti se hetki, kun kaikki olivat paikalla ja päästiin tuloksiin. AVO-luokan häntäpäästä aloitettiin ja odotin koko ajan milloin meidät mainitaan. Hämmästys oli suuri kun meidät mainittiin viimeisenä eli Uula oli AVO-luokan paras koira! Kokeet eivät varsinaisesti ole kilpailuja, mutta toki tuntui mukavalta kun pieni pumi oli taitavin jäljestäjä! Pisteet 45/50 oikeuttivat ykköstulokseen, joten seuraavan ykköstuloksen jälkeen meitä kutsuu VOI-luokka haasteineen. Koiran varmaa tekemistä seuratessani vakuutuin sen taidoista, enkä osaa pelätä voittajaluokan kiemuroita, vaan uskon että Uula selvittää nekin hienosti.

Kaikkiaan viikonloppu oli mahtava kokemus! Mukavia ihmisiä, luontoa, koiria, ruokaa, uusia asioita, taitavaa työskentelyä... Oman suorituksen aikana ei voinut tehdä muuta, kuin nauttia koiran työskentelystä. Asennoiduinkin asiaan juuri niin, joten minun mielentilani antoi todennäköisesti Uulalle rauhan tehdä töitä itsenäisesti. Varmasti osallistumme kokeisiin jatkossakin. Mitään kiirettä ei ole, koska koira on vasta 3-vuotias ja jälkikoirat on parhaimmillaan vasta hieman vanhempina. Huippulaji!

Ensimmäistä kertaa mejä-kokeessa
Lisätietoa mejä-ylituomareiden sivuilta.