MEJÄ

Keväällä käytiin Uulan kanssa Seppälässä jälkikurssilla, jossa saatiin ohjeet ja harjoitukset ihmisjäljen opiskeluun. Kesän aikana olenkin tehnyt muutamia kertoja jälkeä nurmelle ja Uula on aina kovin innoissaan kun näkee että valjaat+liina kaivetaan esiin. Verijälki on kiinnostanut myöskin tuosta kurssista lähtien, mutta ei ole ollut oikein ketään, joka neuvoisi miten se tehdään oikeaoppisesti. Tavoitteena toki että voisimme mennä joskus jälkikokeeseen (Metsästyskoirien jäljestämiskoe, MEJÄ).

Nyt lomalla tuli tilaisuus opetella verijälkeä Hallissa Paasikiven Mailiksen opastuksella. Mailiksella on aikanaan ollut useampia kiharakarvaisia noutajia, joiden kanssa hän on jäljestänyt. Pumi tuli hänen kuvioihinsa 2003 Karvakorvan Äimänkäen eli Ukon, muodossa. Ukolla on kaksi tulosta avoimen ja viisi tulosta voittajaluokan jäljeltä vuosilta 2012-2013, on muistaakseni yhtä tulosta vaille jälkivalio. Nyt Mailiksella on kasvamassa toinenkin pumi, Karvakorvan Guru eli Pomo, Uulan hyvä kaveri.

Maanantaina 15.9. ajeltiin iskän mökiltä Halliin, jossa Mailiksella oli jo tykötarpeet valmiina ja niin suuntasimme koirien kanssa Vehkaojan metsiin. Koirat jätettiin protestoinnista välittämättä autolle jälkien teon ajaksi. Välineistöä ei tarvinnut kuin narussa oleva pesusieni ja pullo verta. Ensiksi potkittiin maahan aloituskohta, jossa sieneen kaadettiin verta ja sen jälkeen Mailis suunnisti edellä merkkaamassa reittiä ja minä vedin sientä perässä. Jäljen kokonaispituus oli ehkä 200 - 300 metriä, mutta kokeessakin olevat kaksi makausta / kulmaa sinne tehtiin. Sorkkaa ei ollut matkassa, joten jäljen päässä palkkana oli verinen sieni. Sitten vielä toinen samanmoinen jälki Pomolle.

Uula pääsi ensimmäiseksi ajamaan jälkeä ja valjaista+liinasta tiesi jo että nenätyötä on tarjolla. Tällä kertaa jälki ei ollutkaan ihmisjälki, vaan verijälki, mutta se ei pientä pumitusta hämännyt. Nenä tiukasti maahan ja vauhti päälle. Aluksi intoa oli sen verran, että liinasta joutui vähän jarruttelemaan ettei ihan mene hökellykseksi, mutta äkkiä rauhoittui tekemään töitä kunnolla. Ensimmäisellä makauksella piti hetki hakea suuntaa, mutta sitten hoksasi ettei tämä jatkunutkaan suoraan, vaan joku oli tehnyt kulman. Jälkeä tehdessä ajattelin että ei kait se näin pitkää jälkeä jaksa keskittyä ajamaan, vaan mitä sitä tyhjää, Uula kyseli jäljen päässä että oikeestiko tämä jo loppui. Intoa olisi selvästi ollut paljon enemmän. Hieno ja taitava pieni! Ja Pomo suoritti tyylilleen uskollisena oman jälkensä vielä vauhdikkaammin. Ei taida pumeilta virta ihan äkkiä loppua! :) Palkaksi pojat pääsivät vielä metsään juoksentelemaan.

Loppuviikosta kulkeuduttiin äitin mökille Viitasaarelle veripullo matkassa. Torstai-iltana kävin tekemässä 300 - 400 metrin jäljen ryteikköön ja sitten perjantai-aamuna, reilu 12 tuntia myöhemmin, koiran kanssa ajamaan. Virheettä, tarkkaan ja hienosti Uula ajoi tämänkin jäljen ja palkkana ollut jäinen lihapulla oli jo syöty kun minä pääsin kaadolle. Itse ajattelin muutamassa kohdassa että nyt on väärä suunta, kunnes näin että sinne ne merkitkin näyttää. On se vaan niin kiva seurata kun koira tekee jotain luontaista ja mieluista hommaa! Nyt innolla odotellaan ens kevättä ja kesää, että päästäisiin ihan oikeisiin jälkikokeisiin.

Edit: Mielestäni mä julkaisin tän tekstin jo aikaa sitten, mutta näytti jostain syystä olevan luonnoksena. Niin tai näin, nyt ainaskin näkyy! t. tekniikan ihmelapsi Miia